Ressu

"Ette te ole ollenkaan samanlaisia kuin minun ruusuni, te ette ole vielä mitään, hän sanoi niille. Kukaan ei ole kesyttänyt teitä, ettekä te ole kesyttänyt ketään. Te olette samanlaisia kuin minun kettuni oli aluksi. Se oli vain tavallinen kettu, samanlainen kuin satatuhatta muuta. Mutta minä tein siitä ystäväni, ja nyt se on ainutlaatuinen maailmassa." (Pikkuprinssi)



Ressu tiputtaa pallon jalkoihin. Se peruuttaa kaksi askelta, katsoo vuoroin palloa, vuoroin minua. Maaninen tuijotus, kimakka kiljahdus kuin huutaen heitä se nyt tyhmä ihminen. Ressu ottaa pallon suuhun ja tiputtaa sen tällä kertaa syliin. Eikö muka vieläkään? Kohta menee hermo saksanpaimenkoiralta.




Ressu on minun ensimäinen oma koirani. Se on saksanpaimenkoira, mutta paperiton eli sekarotuiseksi laskettavissa. Otin Ressun juuri täytettyäni 18-vuotta enkä tuolloin tiennyt asioista, ajattelin, mitä merkitystä niillä papereilla on. Mutta onneksi ihmiset viisastuvat, niin minäkin. Mutta Ressu on silti Ressu, oli sillä papereita tai ei. 

Ressu oli äärettömän hankala koira nuorena ja sen kanssa olen oppinut koiran kouluttamisesta osittain myös kantapään kautta. Se on opettanut kärsivällisyyttä rutkasti. Ressun elämä ei alkanut kovin lupaavasti, se jäi hieman reilu puolivuotiaana auton alle. Siitä kuitenkin toivuttiin hyvin. Sitten alkoikin mahdoton murkkuikä. Asunto tuhottuna aina kotiin tullessa, sänkyyn reikä revittynä, ikkunalauta irroitettuna, lipaston kulmat pyöristettynä. Siitä muodostui melko epävarma nuori uros, se rähjäsi, se oli levoton, sillä vuosi yli. Verta, hikeä ja kyyneliä se vaati, mutta koira siitä tuli. Edelleen Ressu on epävarma lenkeillä ohittaessa, jos vastaantuleva koira alkaa rähisemään, mutta se pysyy aisoissa. Treeneissä se toimii pääasiassa.  Asunto pysyy ehjänä. Mutta edelleen sillä menee kuppi nurin helposti, sillä on huono hermorakenne. Se ei niinkään näyttäydy treenatessa, vaan arjessa. Jos ollaan muualla kuin kotona, se ei osaa rauhoittua. Jos tulee vieraita, se ei osaa kunnolla rauhoittua. Se kyllä uskoo kun käskee, mutta pää ei vain pysy kasassa aina. 

Ihmisistä ja toisista koirista Ressu ei niin välitä. Tutut ihmiset ovat ihania, palloa heittävät vielä ihanempia. "Toinen koira, ai mutta hei onko tuossa käpy??? Missä käpy, pallo, käpy, ainiin joo tossa tuo koirakaveri ihmettelee miksen leiki". Lisäksi Ressu osaa ilmaista harmitustaan uskomattoman kimeällä kiljaisulla, joka kuulostaa lähinnä sian teurastukselta. Mutta Ressu kiljuu jos pallo ei lennä tai jos Ressu ei tahdo. Koska Ressu voi. 

Elämää ovat varjostaneet erinäiset terveysongelmat, jotka alkoivat puolentoista vuoden iässä voimakkaalla närästyksellä. Röntgenissä selvisi Ressulla olevan laajentunut ruokatorvi, mikä on tällä hetkellä melko hyvin hallinnassa. Lisäksi atopia epäilyä sillä on.


 Ressun päälajina on toko. Olemme treenailleet vähän laiskasti ilman tavoitteita aiemmin, mutta 2016 kesällä aloitimme koeuramme. Lisäksi olemme agilityä harrastaneet nyt hetken, lähinnä höntsäily mielessä. Aika näyttää käydäänkö sen tiimoilta joskus kisakentillä pyörähtämässä. Ressu on kiva treenikaveri. Se on aina valmis, palkkautuu niin namilla kuin lelulla, lelulla kuitenkin aina vähän paremmin. Se haluaa tehdä parhaansa ja haluaa tehdä oikein. Se ei kuitenkaan pienistä vastoinkäymisistä säpsähdä vaan välillä itsesuojeluvaisto ja maalaisjärki ovat jossain aivan muualla kuin koiran pääkopassa. 




Jos kukaan on katsonut Shrek nimistä elokuvaa, niin elokuvan puhuva aasi on aivan kuin Ressu. Jos Ressu puhuisi, se olisi takuulla samanlainen.



"Tietenkin joku tavallinen ohikulkija voisi luulla, että minun ruusuni on samanlainen kuin te. Mutta se yksinään on teitä tärkeämpi, koska juuri minä olen sitä kastellut. Koska juuri minä tein sille tuulensuojan. Koska juuri sen lehdiltä tapoin toukat. Koska juuri sen olen kuullut valittelevan tai kehuskelevan itseään tai joskus vaikenevankin. Koska juuri se on minun ruusuni." (Pikkuprinssi)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti