sunnuntai 30. heinäkuuta 2017

En oo unohtamassa sua milloinkaan




Elämä muuttui yhtenä toukokuisena iltana hetkessä. Se kääntyi päälaelleen, hyökyaallon lailla pyyhkäisi yli ja vei kaiken. Tai siltä se ainakin hetkittäin tuntui. Mulla oli koko mun elämän ajan ollut koiria talossa, viimeisimmän neljä vuotta se ikioma Ressu. Ressusta oli tullut sellainen peruskallio, se oli siinä aina. Sen kanssa kasvettiin yhdessä. Ja yhtäkkiä maailma vei sen multa pois. Takki tuntui tyhjältä. Jo arki itsessään oli tyhjää, sillä koirasta oli muodostunut niin elämäntapa kuin harrastus. Mitä ihmettä pitäisi töiden jälkeen tehdä iltaisin? En oikein osannut nauttia siitä vapaudesta, mitä koiraton arki toi tullessaan. Ennemmin herään aamulla aiemmin viemään koiran ulos tai tulen perjantaina illan päätteeksi kotiin koiran hoitamaan.

Ajattelen kuitenkin, että surun täytyy antaa tulla, täytyy surra kun sen aika on. Sitten täytyy kääntää katse ylöspäin ja jatkaa eteenpäin, vaikka välillä tuntuisi, kuin tarpoisi vastatuuleen isossa kivikossa eikä kunnolla etenisi. Jossain kohti tuuli tyyntyy ja huomaa, että sitä selvisi. Että tunnelin päässä olikin valoa. Tuska muuttaa hiljalleen muotoa.



"Eikä hänen kuvansa tuottanut minulle surua tai tuskaa enää, vaan hän oli mielessäni kuin suloinen kipu, jonka aamulla heräävä tuntee muistaessaan yöllistä unta, elämää kauniimpaa. Siksi ajatellessani häntä iloitsin, että olin saanut kohdata hänet, enkä toivonut elämättömäksi yhtä ainoata hetkeä, jonka olin saanut elää hänen kanssaan, vaan tiesin, että mittani olisi ollut vajaampi, ellen olisi kohdannut häntä." (Mika Waltari, Sinuhe egyptiläinen)

Mua lohdutti kaiken surun keskellä eräästä koirablogista lukemani lausahdus: "joskus elämässä menettää jotain, mitä ei koskaan kuvitellut voivansa menettää, mutta tilalle voi tulla jotakin, jollaista ei osannut kuvitellakaan. " Ei tule toki toista Ressua, mutta joskus jostakin voi tulla jotain yhtä tärkeää. Mulla on kasvamassa nyt kotona pieni malinoispentu, joka on jo nyt tärkeä. Ja jolla on isot saappaat täytettävänään.

Mä tulen aina olemaan kiitollinen niistä hetkistä, jotka sain Ressun kanssa.







tiistai 4. heinäkuuta 2017

Uusi alku

Tässä kohtaa kesää mun pitkäaikainen haaveeni vihdoin toteutui, sain kotiini viikko sitten pitkään odotetun koiranpennun. Valitettavasti yksi joukosta puuttuu, enkä päässyt kokemaan elämää kahden koiran kanssa.

Meille muutti juhannuslauantaina malinois narttu, Kiirastulen Diiva. Neiti tunnetaan kotoisammin Riesana. Ja on kyllä osoittautunut nimensä arvoiseksi kaveriksi :)






Kuvat @Sanna Huittinen


keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Hyvästi

"Ja kun eron hetki lähestyi, sanoi kettu:
-Voi, kuinka tulenkaan itkemään
-Se on oma syysi sanoi pikku prinssi, en minä halunnut sinulle pahaa, mutta itsehän pyysit, että kesyttäisin sinut...
-Aivan niin, kettu sanoi
-Mutta silloinhan et voittanut mitään...
-Voitinpas, sanoi kettu, voitin vehnän kultaisen värin. 
Voi joutua itkemään vähän, jos on antanut kesyttää itsensä. "




1.2.2013-17.5.2017







Tiesin aina, että Ressu ei tule vanhuuden päiviä näkemään. Kuitenkin sillä hetkellä, kun pitää varata aikaa kuolemalle, elämä tuntuu käsittämättömän epäireilulta ja väärältä. Pitäisi olla se vahva ja epäitsekäs, mutta samalla tekisi mieli huutaa maailmalle ja paeta todellisuutta. Mutta olen luvannut, että kun huonoja päiviä alkaa olla enemmän kuin hyviä, on aika päästää irti. Ja nyt se aika tuli. Niin monta kertaa Ressu taisteli. En enää voinut pyytää sitä, nyt oli annettava Ressun mennä.

Ressu oli mun ensimmäinen oma koira. Meillä ei aina ollut helppoa, mutta pikkuhiljaa opittiin toisistamme, lukemaan toisiamme ja luottamaan toisiimme. Ressu on opettanut äärettömän paljon. Se on vienyt mut koiraharrastusten maailmaan. Ressu on ollut mukana kun nuoresta tytöstä kasvoi edes vähän aikuinen, se on ollut tukipilari ja aina vierellä, kun elämä on myrsykynnyt. Se jaksoi antaa virheet anteeksi, aina häntä heiluen tulla ovelle vastaan.

Ressu oli äärettömän elämäniloinen. Se rakasti tehdä juttuja, se rakasti palloja, käpyjä, keppejä. Se rakasti juosta täysiä, jahdata lelua, kaivaa kuoppia ja läträtä vesilätäkössä. Se oli ehkä hieman rauhaton sielu, mutta kuitenkin todella kiltti ja lempeä koira. Viimeiseen asti Ressu yritti jaksaa touhuta ja leikkiä, vaikka hieman olisi ollutkin huono olo.



Tänään kävelin ulos eläinlääkäristä pelkkä panta ja hihna kädessäni. Suru tuntui puristavana tunteena kurkussa. Jotain niin suurta on nyt poissa. Jostain surun seasta pilkisti kuitenkin pieni helpotus ja kiitollisuus. Nyt Ressuun ei enää satu. Mä sain ihan älyttömän paljon, mä sain edes neljä vuotta viettää Ressun kanssa. Ehkä jonain päivänä surun ja kivun tilalle tulee vain kaipaus ja muistot, joita tulen vielä moneen kertaan miettimään. Hyvästi Ressu,  ehkä joskus vielä kohdataan.






"-Jää hyvästi
-Hyvästi, kettu sanoi. Nys saat salaisuuteni; ainoastaan sydämmellään näkee hyvin
 Tärkeimpiä asioita ei näe silmillä. 
Aika, jonka olet tuhlannut ruusullesi tekee siitä niin tärkeän sinulle. Ihmiset ovat unohtaneet sen, mutta älä sinä unohda. 
Sinun on vastattava aina siitä, mitä olet kesyttänyt." (Pikku Prinssi)

tiistai 25. huhtikuuta 2017

If tomorrow never comes

Blogissa on ollut vähän hiljaiseloa. Omat kiireet ja menot rajoittaneet kirjoittelua. Ressun kanssa ollaan kuitenkin agilityn parissa puuhasteltu, keppejä ja keinua tahkottu. Melkein sain jo sovituksi kokeneemman pk-harrastajan pitämään meille henkilökohtaista seuraamistreeniä, sillä meidän seuraamisessa on vähän pakka levinnyt. Tällaisilla treeneillä on vain paha karma, sillä nyt meillä on tiedossa taas melko mojova sairasloma.

Ressulle puhkesi taas keuhkokuume. Se alkoi eilen oksennella ja pahoinvoinnista ei tullut loppua niinkuin yleensä. Sen hengitys oli jo eilen illalla raskasta ja kuorsaavaa. Aamulla se kuulosti paremmalta, mutta oli vaisu ja oksenteli edelleen. Soitin eläinlääkäriasemalle ja sainkin ajan samalle päivälle, onneksi. Crp oli yli 200 ja keuhkokuvissa näkyi pientä tiivistymää keuhkojen ylälohkoissa. Vähän alkaa liian tutuiksi käydä nuo Evidensian odotusaulan penkit. Tuliaisiksi saatiin kaksi antibioottikuuria ja pahoinvointilääkettä. Saa nähdä, miten asiat tästä lähtevät rullaamaan. Mielessä kummittelee ajatus Ressun ruokatorven laajentumasta ja siitä, ettei se ikuisesti jaksa taistella ja selvitä... Mutta jos vielä kerran?



maanantai 10. huhtikuuta 2017

Say goodnight, not goodbye

"Kun kasvoin, sinut sain. "

Kun olin lapsi, meillä oli kotona sekarotuinen koira Pepe. Pitkään halusin toisen koiran ja Milla tuli meille, kun olin kahdeksan.

Pepestä jätti aika, taloon muutti uusi pentu, Roope. Milla otti pennun vastaan, ja pennun kasvettua Roopesta tuli Millan tuki ja turva.


Vuodet vierivät, minä muutin pois kotoa. Milla ja Roope jäivät vanhemmilleni. Otin Ressun, jolle Milla ja Roope olivat oppaina elämän alkutaipaleilla. 

Milla tutustutti pienen tytön koirien maailmaan. Se talsi metsässä omia polkujaan, hyppi pihassa esteitä kiltisti kun pyysin, käyttäytyi lähes mallikkaasti koirakurssilla vaikka olikin melkoinen metsänkasvatti.  Se opetti Ressulle elämän totuuksia, kuten että mummon ruokakipolle ei ole asiaa.

Tänään Milla pääsi pois vanhuuden kivuista ja meni sinne, missä on hyvä olla. Milla eli 15 vuotta. Vaikken enää moneen vuoteen ole asunut kotona, niin hetki menee totutella ajatukseen, ettei vanhempien luona Ressua vastaan tule kuin Roope. Milla on iso, onnellinen muisto lapsuudestani. 


"Koitti sekin aika, kun muutin kotoa pois. 
Pois luotasi. Olin kasvanut aikuiseksi. 
Joka kerta kotiini tullessani 
otit minut suurella ilolla vastaan. "



"Aikanani otin myös oman koiran, oman pienen pennun. 
Senkin sinä otit sydämeesi, hienosti vastaan, 
ollen oikea koiramummo.

Ehkä työsi oli täällä tehty, 
sinun oli jo aika jättää paikkasi seuraavalle. 
Niinpä eräänä päivänä sait lentää 
sinne mistä olit tullutkin: koirien taivaaseen. 
Me oman koirani kanssa hyvästelimme sinut. 
Olit ollut saattamassa meidät kummatkin, lapsesta aikuisuuteen"


Hyvää matkaa, nyt voit mennä rauhassa omia polkujasi.



maanantai 20. helmikuuta 2017

Kauneimmat asiat elämässä eivät ole nähtävissä. Ne on tunnettavissa sydämellä.

Mulla on ollut nyt vähän enemmän vapaata, joten ollaan keritty samoilemaan metsissä ja lenkkeilemään kaverikoirien kanssa. Viime viikolla oli aivan ihana, keväinen ilma! Kyllä se kesä sieltä vielä tulee.










maanantai 13. helmikuuta 2017

Don't complain, just work harder

Meillä on takana treenin täyteinen viikonloppu. Lauantaina käytiin pitkästä aikaa herättelemässä tokotreenejä henkiin. Talven ajan kun ollaan pääasiassa agilityyn keskitytty.

Tehtiin ensiksi vähän seuraamista. Siitä ei oikein tahtonut tulla mitään, Ressu edisti, vinkui ja katsekontakti ei ollut kovin vahva. Pikkaisen se loppua kohden petrasi, mutta ei kuitenkaan hyvä ollut. Meillä tosiaan ollut pitkä treenitauko ja Ressulla ehkä virtaa oli, mikä tulvi yli äyräiden. Täytyisi kyllä päättää, mitä alan tälle meidän seuraamiselle tekemään,kun haluaisin sen kuitenkin kuntoon ja hyväksi.

Tehtiin vähän merkin kiertoa, alkuun Ressu kiersi juuri merkin edessä piruetin ja palasi takaisin, mutta pienellä askelavulla eteenpäin homma alkoi sujua ja meni kivasti. Lopuksi vielä ruutua. Tehtiin ihan parin metrin päästä ruutuun menoa ja meni ihan hyvin, vähän paikka ruudussa oli unohtunut, mutta pääsin palkkaamaan kun itse korjasi paikan oikeaan kohtaan. Täytyy nyt tokon saralla kyllä aktivoitua, että saadaan avo-luokka johonkin kuntoon!

Agilityä ollaankin säännöllisesti harrastettu talvellakin. Meillä on kontaktit tulleet aika kivaan kuntoon ja niitä ollaan radalle jo otettu. Siis puomi ja A-este, keinua ei olla vielä tehty. Ylösmenokontaktin ylihyppäämiseen ollaan kokeiltu askeleen rikkomista, eli annan Ressulle este käskyn, sitten huudan "Ressu" niin, että se rikkoo askeleensa ja tadaa, se osuu kontaktille! Eilen treeneissä tuntui, että tämä meni vielä paremmin kuin ennen, se on alkanut selkeästi hoksaamaan, mitä tehdään. Kontakteilla pitää kuitenkin jonkin verran vielä vahvistaa itsenäisempää suoritusta, sillä herkästi, jos palkka on minulla ja jään jälkeen, Ressu kääntyy vinoon taaksepäin pysähtyessään kontaktille.



Tämän näköistä rataa ollaan tehty kaksi viime kertaa treeneissä. Edelliskerralla tehtiin valkoisilla numeroilla ja viimeksi mustilla.

Valkoisilla numeroilla kohta 1-5 tuotti päänvaivaa. Jätin koiran esteen taakse ja menin 2 esteen luokse ja sieltä kutsuin koiran, mutta millään en tahtonut ehtiä ja yleensä 4 esteen se tuli ohi. Harjoittelu tekee mestarin. Muuten valkoisilla numeroilla rata oli ihan simppeli.

Mustilla numeroilla päänvaivan tuotti samainen kohta kuin valkoisilla, eli esteet 8-12. Alkuun tein 8 ja 9 väliin valssin niin, että pääsin esteiden oikealle puolelle, mutta nyt kun lähdin koiran kanssa yhtä aikaa, kerkesin vielä huonommin ja se tuli 4 esteen ohi, koska jäin jälkeen ja en kerinnyt ohjaamaan. Kokeiltiin sitten sitä, että jäänkin vasemmalle puolelle esteitä. Ensin Ressu 8 esteen jälkeen rynni A-esteelle, onhan se sille toki looginen jatko tuon jälkeen. 8 esteen jälkeen voimakas "tässä" käsky, ja päästiin kuin päästiinkin kaikki esteet. Tältä puolelta se sujui ehdottomasti paremmin.

Ressu on alkanut tosi kivasti agilityssä seuraamaan mua ja mun vartanlon0 liikkeitä, itse vain pitäisi muistaa ohjata paremmin. Ja treeneissä vahvistaa itsenäisempää suoritusta.

keskiviikko 8. helmikuuta 2017

Don't stop until you're proud

"I still have a long way to go,
but i'm already so far from
where I use to be
and i'm proud of that".

Yleensä meillä suomalaisilla on tapana ainaa kritisoida itseä, omaa koiraa, kaikkea. Löytää puutteita, kertoa vioista, että ompa vähän huono hermorakenne, treenit meni penkin alle ja lenkilläkin vetää. Helposti unohdetaan puhua hyvistä asioista, onnistuneista treeneistä ja kivasta lenkistä, vaikka niitäkin mahtuisi mukaan.

Ressu täytti viime viikolla neljä vuotta, ja sen kunniaksi täytyy todeta, että mulla on ihan loisto koira, juuri oikeanlainen kaveri opettamaan koiraelämää just mulle! Kun otin Ressun, en tiennyt mitään koirista, en niiden koulutuksesta tai sielunelämästä. Olin aivan kuutamolla, luulin tietäväni, mutta voin nyt käsi sydämellä todeta, ettei mulla ollut aavistustakaan mistään. Vuosien varrella ollaan opittu yhdessä, välillä kantapään kauttakin. Meillä oli vaikeuksia, mietin jopa jo, että jos tästä tulee vain kotikoira ja harrastellaan sitten seuraavan kanssa. Tokokokeisiin pääsystä en edes haaveillut villeimmissä fantasioissakaan paikkamakuun vuoksi. Mutta me tehtiin se, yhdessä. Ja se on kaikkein siistein fiilis ikinä!

Ei me mitään kovin suurta olla saavutettu, eikä tarvitsekkaan. Mutta me päästiin tokokokeisiin, agilitykin melko kivalla mallilla. Me ollaan edistytty. Alettu pikkuhiljaa ymmärtämään toisia ja puhaltamaan yhteen hiileen. Paljon olen itse mokaillut, mutta Ressu on antanut anteeksi. Yhdessä ollaan opittu ja harjoiteltu, kumpikin yhtä pihalla, mutta yhdessä myös pikkuhiljaa kasvettu ja edistytty. Paljon on vielä kesken ja tekemättä, mutta aika kivalla mallilla ollaan. Ressu on opettanut ihan hurjasti, ja olen hirmu ylpeä siitä, mitä siitä on tullut.



tiistai 3. tammikuuta 2017

Vinokeppejä & kontaktiongelmia

Ohjatut agilitytreenit on joulutauolla ja jatkuvat sunnuntaina. Ollaan käyty kaverin kanssa treenaamassa itsenäisesti hallilla. Ressun kanssa tehty vinokeppejä ja kontaktien vahvistusta paljon. Lisäksi ratoja, joissa tullut muun muassa valssitreeniä ja takaaleikkauksia.

Valssitreeni


Vinokepitkin edistyvät, hitaasti, mutta varmasti. Toisaalta jotenkin turhauttavaa, kun tuntuu, että edistymisessä menee ikuisuus. Meillä on ollut mietinnässä palkkaustapa kepeillä. Pallo on ehdottomasti paras palkka. Namitkin toimii, mutta kyllästyy nopeasti. Pallo etupalkkana vain saa Ressun kyttäämään palloa niin, että se ei tahdo oikein keskittyä. Olen nyt pari kertaa kokeillut, että pallo on minulla ja heitän sen, mikä toimii kyllä, mutta pelkään, että sitten Ressu jää liikaa tuijottamaan minua. Tavoite olisi kuitenkin itsenäiset kepit. Ehkä sen etupalkan voi laittaa, kun Ressu alkaa jo vähän paremmin oppia keppejä.

Vinokepit


Kontaktit ovat sujuneet myös melko hyvin, kontaktien pituutta ja itsenäistä suorittamista vain pitää vahvistaa. Koitimpa eilen treeneissä siirtää A-estettä radalle, eli ensin este, A-este ja putki suorassa linjassa. Ei muuten mitään, mutta pienenkin vauhdin saaneena Ressu ponkaisee kauniisty yli ylösmenokontaktin. Puomilla en tätä ole kokeillut enkä sen ylösmenokontaktista osaa sanoa, mutta A-esteellä se taitaa muodostua oikeaksi ongelmaksi. Paikaltaankin A:lle mennessä se osuu vain hitusen kontaktiin nimittäin. En vain oikein tiedä, miten lähtisin ylösmenokontaktia rakentamaan sille...