keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Hyvästi

"Ja kun eron hetki lähestyi, sanoi kettu:
-Voi, kuinka tulenkaan itkemään
-Se on oma syysi sanoi pikku prinssi, en minä halunnut sinulle pahaa, mutta itsehän pyysit, että kesyttäisin sinut...
-Aivan niin, kettu sanoi
-Mutta silloinhan et voittanut mitään...
-Voitinpas, sanoi kettu, voitin vehnän kultaisen värin. 
Voi joutua itkemään vähän, jos on antanut kesyttää itsensä. "




1.2.2013-17.5.2017







Tiesin aina, että Ressu ei tule vanhuuden päiviä näkemään. Kuitenkin sillä hetkellä, kun pitää varata aikaa kuolemalle, elämä tuntuu käsittämättömän epäireilulta ja väärältä. Pitäisi olla se vahva ja epäitsekäs, mutta samalla tekisi mieli huutaa maailmalle ja paeta todellisuutta. Mutta olen luvannut, että kun huonoja päiviä alkaa olla enemmän kuin hyviä, on aika päästää irti. Ja nyt se aika tuli. Niin monta kertaa Ressu taisteli. En enää voinut pyytää sitä, nyt oli annettava Ressun mennä.

Ressu oli mun ensimmäinen oma koira. Meillä ei aina ollut helppoa, mutta pikkuhiljaa opittiin toisistamme, lukemaan toisiamme ja luottamaan toisiimme. Ressu on opettanut äärettömän paljon. Se on vienyt mut koiraharrastusten maailmaan. Ressu on ollut mukana kun nuoresta tytöstä kasvoi edes vähän aikuinen, se on ollut tukipilari ja aina vierellä, kun elämä on myrsykynnyt. Se jaksoi antaa virheet anteeksi, aina häntä heiluen tulla ovelle vastaan.

Ressu oli äärettömän elämäniloinen. Se rakasti tehdä juttuja, se rakasti palloja, käpyjä, keppejä. Se rakasti juosta täysiä, jahdata lelua, kaivaa kuoppia ja läträtä vesilätäkössä. Se oli ehkä hieman rauhaton sielu, mutta kuitenkin todella kiltti ja lempeä koira. Viimeiseen asti Ressu yritti jaksaa touhuta ja leikkiä, vaikka hieman olisi ollutkin huono olo.



Tänään kävelin ulos eläinlääkäristä pelkkä panta ja hihna kädessäni. Suru tuntui puristavana tunteena kurkussa. Jotain niin suurta on nyt poissa. Jostain surun seasta pilkisti kuitenkin pieni helpotus ja kiitollisuus. Nyt Ressuun ei enää satu. Mä sain ihan älyttömän paljon, mä sain edes neljä vuotta viettää Ressun kanssa. Ehkä jonain päivänä surun ja kivun tilalle tulee vain kaipaus ja muistot, joita tulen vielä moneen kertaan miettimään. Hyvästi Ressu,  ehkä joskus vielä kohdataan.






"-Jää hyvästi
-Hyvästi, kettu sanoi. Nys saat salaisuuteni; ainoastaan sydämmellään näkee hyvin
 Tärkeimpiä asioita ei näe silmillä. 
Aika, jonka olet tuhlannut ruusullesi tekee siitä niin tärkeän sinulle. Ihmiset ovat unohtaneet sen, mutta älä sinä unohda. 
Sinun on vastattava aina siitä, mitä olet kesyttänyt." (Pikku Prinssi)

tiistai 25. huhtikuuta 2017

If tomorrow never comes

Blogissa on ollut vähän hiljaiseloa. Omat kiireet ja menot rajoittaneet kirjoittelua. Ressun kanssa ollaan kuitenkin agilityn parissa puuhasteltu, keppejä ja keinua tahkottu. Melkein sain jo sovituksi kokeneemman pk-harrastajan pitämään meille henkilökohtaista seuraamistreeniä, sillä meidän seuraamisessa on vähän pakka levinnyt. Tällaisilla treeneillä on vain paha karma, sillä nyt meillä on tiedossa taas melko mojova sairasloma.

Ressulle puhkesi taas keuhkokuume. Se alkoi eilen oksennella ja pahoinvoinnista ei tullut loppua niinkuin yleensä. Sen hengitys oli jo eilen illalla raskasta ja kuorsaavaa. Aamulla se kuulosti paremmalta, mutta oli vaisu ja oksenteli edelleen. Soitin eläinlääkäriasemalle ja sainkin ajan samalle päivälle, onneksi. Crp oli yli 200 ja keuhkokuvissa näkyi pientä tiivistymää keuhkojen ylälohkoissa. Vähän alkaa liian tutuiksi käydä nuo Evidensian odotusaulan penkit. Tuliaisiksi saatiin kaksi antibioottikuuria ja pahoinvointilääkettä. Saa nähdä, miten asiat tästä lähtevät rullaamaan. Mielessä kummittelee ajatus Ressun ruokatorven laajentumasta ja siitä, ettei se ikuisesti jaksa taistella ja selvitä... Mutta jos vielä kerran?